Emil - patruunan kuski

Jorma Pessa kirjoittaa sedästään Emil Pessasta, joka oli Verlan tehtaan isännöitsijöiden autokuski. Autokuskin työn ohessa Emil teki töitä myös tehtaan korjausryhmän kanssa.

 

 

Uuden vuosisadan ensimmäinen vuosi oli lopuillaan mutta vielä oli tapahtumia: Urho Kekkonen syntyi 3.9.1900 ja 1.12. ilmestyi kimolalaisen torppari Antti Pessan perheen esikoinen Emil. Pienviljelijäperheen pojan leikkiaika jäi lyhyeksi. Kaikki osallistuivat talonpitoon voimiensa ja kykyjensä mukaan, jopa taksvärkkiin. Päivät olivat pitkiä – ja pellot. Vuonna 1918 perustettiin urheiluseura Kimolan Katajaiset. Emil oli innolla mukana ja pärjäsi erityisesti juoksulajeissa. Urheilukenttää ei aluksi ollut ja kilpailut tapahtuivat pelloilla ja teillä. Maastohiihtoon ei kenttää tietenkään tarvittukaan.

 

Asepalveluksen Emil suoritti ilmavoimissa. Ainakin kerran hän lensi kunniakierroksen kotikylän yllä. Se oli suurtapahtuma hiljaisessa kylässä. Äiti Anna kauhisteli poikansa menoa "Voi sitä meilän Eemeliä, kunhan se vain ymmärtäisi lentää hiljaa ja matalalla!"

 

Emilille tarjottiin työpaikkaa ilmavoimissa. Syytä kieltäytymiseen emme tiedä. Emil vain totesi joskus, että olisihan sitäkin voinut kokeilla. Kun patruuna Bruno Breitensteinin toimesta vuonna 1928 Verlan tehtaalle hankittiin 45 hv:n Mercedes Benz henkilöauto, palkattiin Emil kuljettajaksi. Breitenstein oli koulutukseltaan agronomi ja oli saanut hallinnoitavakseen Kymiyhtiön kartanoita ja maatiloja, siksi auto tarvittiin. Yhtiöiden edustusautojen kuskit olivat maanteiden aatelia. Virkapuku oli komea ja autot isoja ja edustavia. Myöhemmin autoista tuli arkisempia, jopa niin, että Emilinkin viimeinen virka-auto oli ruotsalainen kansanauto Volvo PV 544 eli "pitkä Valtteri". Emil menestyi tehtävässään niin hyvin että sai 38 kolarittoman vuoden ansiosta AK:n kultaisen ansiomerkin.

 

Agronomi eli ”noomi” itse ei ollut automies. Noomi lähestyi kerran auton alla makaavaa automiestä ja kysyi osaaottavasti, mikä autoa vaivaa. "Tuo ampeerin ulosvetokoukku on löystynyt", kertoi mies nauruaan pidätellen." Jaaha, jaaha, vai sellainen vika. Hyvä, kun osataan itse korjata". Automiesten itsetuntoa hiveli, kun oli ainakin yksi asia, jossa olivat noomin yläpuolella. 

 

Noomin autosta ei koskaan tervehditty. Arvatenkin takapenkin ohje.

 

Tehtaalla oli vielä 1930-luvulla osittain käytössä 1920-luvun Ford-kuormureita. Vanhempi kulki nimellä "nelosvoortti"ja isompi taas "kymmenen kollan auto." Isompaan Fordiin tuli niin iso vika, että se päätettiin hinata Kymintehtaalle korjattavaksi. Vetoautona oli nelosvoortti, kuljettajana Emil Pessa ja matkustajana äitini Marianna Pessa. Hinattavassa autossa oli ratissa Toivo Pessa ja vieressä minä, Jorma Pessa. Matkalla piti ylittää Savon rata ensin Selänpäässä ja toisen kerran Haarankallion kohdalla Lappalanjoen vierellä ennen Voikkaata. Haarankallion kohdalla vetoauto oli ylittämässä rataa ja kiskomassa meitä radalle, kun oikealta Mikkelin suunnasta kallioiden takaa syöksyi juna. Juuri, kun olimme nousemassa kiskoille, vetoköysi katkesi. Jos köyden sijalla olisi ollut esim. teräsvaijeri juna olisi voinut kiskoa molemmat autot ensin sillalle ja sitten jokeen. Hamppuköysi on ollut niin monen turma, mutta meille se oli pelastus.                      

Emppa oli kylällekin tärkeä. Avuliaana ja teknisesti taitavana hän ratkoi kyläläisten ongelmia. Kirjoja paljon harrastaneena hän tiesi foinikialaisten keksineen rahan, mutta oli haluton ottamaan maksua palveluksistaan. Talollisten tuotteita hän joskus suostui vastaanottamaan, ettei olisi loukannut antajaa.                                                                                                                                                                                  

Suhde Toivo-veljeen oli kiinteä. Meille oli tulossa uusi Ford Thames. Ajelimme viimeisiä ajoja vanhalla Ford Sussexilla. Sen moottori oli jo niin harva, että se söi öljyä ämpäritolkulla. Emil antoi käyttöömme tehtaan Ford Vedetten jäteöljyä. Ajoviima häivytti öljyn savun, mutta kun ryömimme ykkösvaihteella Kantokosken mäkeä, oli koko mäki ja ohjaamo sinisen savun peitossa.

 

Emilin ykkösharrastus oli lukeminen, eritysesti Valitut Palat. Hän asui pitkään talossa, joka purettiin nippu-uittoradan tieltä. Talon vieressä oli kallio, jonka juurella oli joka kesä pitkä kukkapenkki. Emppa viljeli myös mm. papuja kerhopalstalla, joka oli nykyisen Levonrannan paikalla. Talvikalastusta hän harrasti ainakin sen verran, että piti katiskaa jokivarressa Särenkutulahdessa.

 

Emil oli kahdesti naimisissa ja sai kummastakin avioliitosta kaksi tytärtä. Ehkä oman pojan puuttumisen vuoksi minä olin sedän suosikki. Oma isäni teki pitkää työpäivää ja setä oli minulle kuin toinen isä. Kerran matkalla junalle ja kouluun Kouvolaan polkupyöräni kumi puhkesi juuri tullessani Verlaan. Kello oli pari minuuttia vaille seitsemän aamulla ja tapasin sedän töihin lähdössä. Kerroin hätäni ja setä tempaisi esiin oman pyöränsä. Näin, että malli oli vanha ja siinä oli kiinni lastenistuin. Ei tule mitään. Tehtaan pilli soitti seitsemää. Matka Selänpään asemalle oli 7 km ja junan lähtöaika klo 7.14. Pyörä oli kuin olisi lukenut ajatukseni ja lähti kuin lentoon. Junan kanssa kilpaa tulin asemalle ja ehdin junaan. Samalla tuli tehdyksi matkaennätys. Paluumatkalla minulla oli aikaa tutustua tähän ihmeelliseen Pegasukseen. Lokasuojat ja vanteet olivat puuta. Rattaiden hammasväli oli erityisen pitkä. Mikä kulkuri! Oma pyöräni odotti Verlassa jo käyttövalmiina. 

 

Ensimmäinen henkilöautoni oli vuoden 1949 Austin. Siinä oli englantilaisten rakastama ja minun vihaama jarrujärjestelmä. Etuakselilla nestejarrut, takana mekaaniset. Kärähdin katsastuksessa juuri jarruista. Nyt riitti. Kurkistin jarrupääsylinteriä ja huomasin, että siinä oli valmius myös takapään nestejarruille. Hankin osat ja setä asensi ne. Nyt minulla oli Suomen ainoa A 70 nestejarruilla. Setäkin tykästyi tähän autoon ja halusi sen myöhemmin itselleen. Paljosta jäin hänelle velkaa.  

 

Kerran 1960-luvulla, kun olin jo siirtynyt töiden perässä Helsinkiin ja tulossa juhannuksen viettoon vanhaan kotiini, olin selvinnyt viimein ruuhkista kotipihaan, kun äiti tuli hyväntuulisena ja aloitti: "Minä lupasin, että sinä...". Taas lupasit minulta kysymättä. Mitä lupasit ja kenelle? "...ajat Emil-sedän halkokuorman Kouvolaan." Kiukuttelu loppui siihen. Ajoin sedän halkokuorman juhannusaattona Kouvolaan.

 

Keväällä 1980 setä oli vakavasti sairaana. Kävin tervehtimässä häntä Kuusaan sairaalassa. Setä ilahtui kovasti käynnistä. Parisen tuntia kului menneitä muistellessa. Yhteisiä muistojahan meillä riitti. Avoimesta ikkunasta kuului, kun auto kulki hiljaa ohitse. Setä valpastui, kuunteli hetken ja totesi sitten: "Sillä pakoputki vuotaa”. Viikko käyntini jälkeen sedän rikas elämä oli päättynyt.