Historia4

Tukinuitto

Jo ennen puuhiomon rakentamista Verlan-koskessa uitettiin tukkeja, jotka matkasivat Kymijokivarren sahoille. Metsäteollisuuden kasvun myötä tukkien lisäksi uittoon tulivat myös massapuut eli propsit ja uittomäärät kasvoivat moninkertaisiksi.

Verlan uittonäyttely

Verlan tehdasmuseon uittonäyttely esittelee Mäntyharjun väylän uittoa Verlan osalta. Uitosta vastasi 1900-luvun alkupuolelta lähtien Kymin Uittoyhdistys. Kevään 2011 aikana Verlassa kokoontunut perinnepiiri muisteli työtä Verlan uitolla. Muistitietoa on täydennetty Mari Wiiskannan 1990-luvun puolivälissä kokoamalla haastatteluaineistolla. Näistä aineistoista on Verlan tehdasmuseon silloinen johtaja Tarja Antikainen koonnut Verlan raamisaharakennukseen näyttelyn 2011. 

Irtouitto Verlaan ja Verlankosken kautta Kymijoen tehtaille

Suomessa vesistöjen sijainti ja virtaamissuunta, pohjoisesta etelään ja idästä länteen, on uitolle edullinen. Keväisin riitti sulamisvettä purouiton tarpeisiin ja uittoa järvi- sekä jokiväylillä voitiin jatkaa lumentuloon saakka. Parhaimmillaan, 1930- ja 1940-luvuilla yli 70 % teollisuuden tarvitsemasta puusta uitettiin tehtaille.

Verlankosken kautta uitettiin ainakin Sippolan Viialan kylässä sijainneen sahan puuta jo 1730-luvulla. Koskenperkauksia uiton parantamiseksi ja viljelymaan lisäämiseksi tehtiin vuosina 1831–1834 Suolajärven ja vuonna 1863 Vuohijärven laskun yhteydessä.

Perimätiedon mukaan tehtaan toiminnan alkuvuosina uitosta vastasivat kaksi talollista Kangasniemeltä ja Leivonmäeltä. Vuodesta 1885 lähtien tehdas järjesti itse puiden kuljetuksen oman metsäpäällikön johdolla. Esimerkiksi vuonna 1888 Verlaan uitettiin 41 500 puuta, mutta 1894 jo 92 000. Turvatakseen raaka-aineen saantinsa tehdas oli ostanut vuoteen 1926 mennessä 41 metsätilaa, etupäässä Mäntyharjun ja Valkealan alueelta.

Vuonna 1892 uitosta alkoi vastata Mäntyharjun Lauttausyhtiö. Se perustettiin Kymin Lauttausyhtiön (vuodesta 1915 lähtien Kymin Lauttausyhdistys) tytäryhtiöksi, vastaamaan Puulavedeltä tulevan puun uitosta alas Kymijokea Kotkaan. Yhdistyksen toimialueeseen kuuluivat Kymijoen vesistön tärkeimmät uittoväylät ja sen jäseniä olivat kaikki vesistön puutavaran uittajat.

Purouitolla puutavara saatiin varsinaisen uittoväylän varteen. Purouitolla tarkoitetaan uittoa, joka tapahtui kapeissa vesiväylissä rannalta ohjaten. Näissä väylissä tarpeellinen määrä vettä oli käytettävissä yleensä vain kevättulvien aikaan ja silloinkin vettä piti useasti padota riittävän virtauksen aikaansaamiseksi. Puun kaatamisesta, kuorimisesta ja kuljettamisesta uittoväylän varteen vastasi puun omistajayhtiö. Monesti samat miehet jotka talvella kaatoivat ja kuorivat puut jatkoivat töitä purouitolla. Valtaväylillä uitto oli pääasiassa uittoyhdistysten vastuulla.

Siikakosken niskasta Pyhäjärveen

Mäntyharjun väylä käsitti vesistön Puulaveden Suonsalmen virrasta Pyhäjärveen. Väylän viides uittopiiri oli Siikakoskesta Verlan ja Lintukymen kautta Pyhäjärveen. Väylä oli uiton kannalta hankala, sillä siinä oli useita koskia ja kapeita salmia. Väylän oppi tuntemaan, kun työskenteli vuoden, pari yhdellä osuudella.

Voikosken ja Siikakosken välisen Vuohijärven syysmyrskyt oli reitin hankalin osa. Puut saattoivat ajautua johonkin matalaan lahteen ja jäätyä osittain kiinni. Tyyni keli oli uiton kannalta paras, mutta Voikosken ja Verlan välillä oli usein itätuuli. Suolajärvellä ei ollut pahoja tuulia eikä puita juuri karannut puomin läpi. Siikakosken jälkeen oleva Oravasalmi oli kapea ja hankala paikka ja keskellä Suolajärveä oli selkäluoto. Viinakoukun niemi Säynätnuoran yläpuolella, oli paikka, jossa lautta otettiin kiinni. Matalaniemi oli Jaalan puoleinen vastaniemi, oikein kivinen.

Hinaaja veti lautat Vuohijärven yli Siikakoskelle, jossa oli uittoränni. Siitä puut laskettiin kosken alapuolelle ja koottiin taas lautaksi. Lautta hinattiin Suolajärven yli Säynätnuoraan, joka oli kapea paikka, missä lautta piti jälleen avata ja laskea tukit yksitellen läpi. Säynätnuorassa oli Uittoyhdistyksellä kämppä ja yksi mies vakituisena hoitamassa tukkien kulkua kapeikon läpi. Tukkisuma kapeikossa saattoi keskeyttää muun veneliikenteen pitkäksikin aikaa.

Mäntyharjun väylän V piiri käsitti välin Siikakoski – Verla – Puolakankoski – Lintukymi – Pyhäjärvi. Piirin tukikohta oli Rauhalahti Mustalahdessa Verlan ja Puolakankosken välillä, mutta pienempiä asemia oli myös Verlassa ja Siikakoskella Rauhalahdessa oli piiripäällikön konttori ja majoitustiloja työmiehille. Pajassa ja puutyöverstaassa korjattiin työkalut ja tehtiin veneet. Alueen kokonaispinta-ala oli noin kolme hehtaaria. Verlassa sijaitsi uittotupa, venevaja, varasto sekä öljyvarasto.

Puolakankosken jälkeen puut jatkoivat irrallaan Lintukymeen saakka. Pyhäjärvellä Verlan kautta tuleva puu yhtyi Kymin uittoväylään. Vielä 1930-luvulla Lintukymessä toimi erottelu nk. Lamminlossin paikalla. Erottelussa lajiteltiin Voikkaan ja Kuusankosken tehtaille tuleva puu omiin lauttoihinsa.

Uittolaitteet Verlankosken ylä- ja alapuolella

1800-luvulla ja vielä vuonna 1911 Verlankosken uittoväylänä on ollut kosken vapaa keskiväylä. Tukit kuljetettiin irrallaan suvannon yli johtopuomien välitse Verlankoskelle, jonka valtaväylä oli varta vasten muodostettu lauttausväyläksi. Kosken Jaalan puoleisella rannalla oli tehtaanränni ja Valkealan puolella kivestä ja hirsistä tehty arkkusuiste, joka ohjasi veden ja puut alaveteen. Tämän suisteen paikalle tehtiin sittemmin uittoränni. Kosken yläpuolella oli 1900-luvun alussa jo hirsiarkkuun kiinnitetyt puomitukset ja kivillä täytetyistä hirsiarkuista tehty johtopato. Keskiväylä oli myös suljettavissa ”differentsiväkipyörällä liikuteltavalla hirsiluukulla”.

Verlankosken ränninsuulta lähti rannan myötäisesti 3-4 lankun levyinen uiva silta eli saappani, jota Verlassa nimitettiin parkaksi. Se johti kalliomaalauskalliolle saakka, jossa työskenteli ylämies. Hän sääteli puomilla ränniin tulevan puun määrää. Vastaavasti ränninsuulla puiden kulkua ohjasi rännimies.

Valkealan ja Jaalan puolen rannat oli puomitettu. Mustalahti oli yleensä puomitettu siten, että lahden pohjukka oli puista vapaa. Ohjepuomit pitivät puut tietyllä väylällä ja rannat vapaana silloin, kun virtaus oli riittävä kuljettamaan puut irrallaan väylässä eteenpäin. Keluvene soudettiin puomin yli ottamalla vauhtia ja puoshaalla avittamalla. Puomit pysyivät paikallaan kun ne oli kiinnitetty pollareihin tai hirsiarkkuihin. Arkkuja oli useita, sekä kosken ylä- että alapuolisessa vesistössä.

Uittotyöt Verlassa

Sotien jälkeen uittotyötä oli tarjolla kaikille halukkaille. Työtä tarjosivat niin uittoyhdistykset kuin metsäyhtiöt purouitoilleen. Kymin Uittoyhdistyksen miehet vastasivat sekä Verlaan tulevasta että tehtaan ohi uitettavasta puusta. Uittoyhdistyksen leivissäkin oli monia paikallisia miehiä ja nuorukaisia. 1950-luvulla Verlan alueella oli kesäisin töissä noin 20 miestä. Uittomiehet tekivät päivätyötä ja 1940-luvulla työpäivä oli 10-tuntinen. Siikakoski –Lintukymi (Pyhäjärvi) väli oli Verlan miesten hoidossa, Pyhäjärveltä alkoi toisen piirin työporukan alue.

Verlaan jäävä lautta ohjattiin ensin Koulunlahteen, josta pienempiä eriä puuta uitettiin nostolle eli hevoskierrolle jolla puut nostettiin vedestä. Verlaan jäävän puun noston toimitti itsenäinen työporukka; aluksi miesvoimin ja 1900-luvun alkupuolelta lähtien hevoskierron avulla. Nosto- eli hirttomiehet kokosivat hiomapuista sopivan kokoisen nipun, joka nostettiin tukipuita eli lontoa pitkin vaunuun. Nostolla työskentelivät myös hevospoika, joka ajoi puukuorman varastoalueelle, sekä pinkkarit jotka siirsivät puut pinoihin.

Kosken kautta alaveteen uitettavan puun määrää säädeltiin vastuupuomilla. Uittotuvan vieressä parkalla, oli mies passissa ohjaamassa puita ja Jaalan puolella toinen mies kelulla vetämässä puomin auki ja kiinni, sen mukaan paljonko puuta laskettiin ränniin. Rännin suulla oli luukkumies ohjaamassa puita ränniin. Joskus kun sattui ruuhkaa, oli parkalla neljäkin miestä. Ylämiehelle annettiin merkki puomin sulkemiseksi. 1950-luvun lopulla Pertti Malin ja Sulo Tanner vastasivat kahdestaan puiden ohjauksesta ränniin kosken ohi.

Irtouiton aikaan puita sekä upposi että karkasi lautasta puomin ali. Hännänajossa karanneita puita kerättiin väylän rannoilta. Uponneita puita keräsivät pohjapuiden nostajat, jotka tekivät töitä uittoyhtiölle urakkapalkalla. Vettyneitä puita oli paljon pohjassa, etenkin niissä kohdin missä lautta seisoi pitemmän aikaa. Talvella nostettiin jään päältä pitkällä puoshaalla avannon kautta, kesällä veneestä käsin. Kerrotaan, että pohjapuista tehtyjä taloja on Verlassa useampiakin. Muuan Hokkanen niminen mies elätti itsensä nostamalla ja keräämällä puita ja myymällä ne takaisin yhtiölle.

Verlassa toimineita aluksia

Verlan ja Siikakosken välisellä osalla työskentelivät moottorihinaaja Karittasalmi ja höyryvarppaaja Suolajärvi. Paitsi Siikakoskelta, haki Suolajärvi lauttoja myös Jaalan puolen väylältä; Nuumasalmesta ja Oravasalmesta Säynätnuoraan. Laivalla vietiin myös puomiletkoja, minne tarvittiin, muun muassa puiden pudotuspaikalle.

M/S Karittasalmi oli valmistettu Raahessa 1925 ja siinä oli ns. Wikströmin diesel, vuonna 1948 asennettu 20 hv:n dieselmoottori. Hinaajan pituus oli 8 metriä ja suurin leveys 2 metriä. Alusta ajoi Verlan yläpuolisessa vesistössä 1950-luvulla Tapani Ahvenisto. Alus oli ainoa, jolla pääsi ajamaan suman läpi Siikakoskelle, jos väylä oli puita täynnä. Vielä 1964 Karittasalmi toimi V piirin vara-aluksena.

S/S Suolajärvi oli valmistettu Kotkassa 1910. Varppaajan pituus oli 13 metriä ja suurin leveys 3 metriä. Aluksessa oli 1950-luvulla 5 hengen miehistö: kapteeni, lämmittäjä, koneenkäyttäjä ja kaksi kansimiestä.

Molemmat alukset talvehtivat Verlassa uittoyhdistyksen rannassa. Suolajärvi vinssattiin maalle katoksen alle talvehtimaan uittotuvan viereen. Talvella alukset huollettiin ja erikoistyöt hoitivat Uittoyhdistyksen Väinölän konepajalta, Jyväskylästä, tulleet miehet. Veneet huollettiin Rauhalahdessa.

Vuosina 1919–1948 Verlan alapuolella varppasi lotjatyyppinen höyryvarppausponttooni Kamponen. 1950-luvun lopusta vuoteen 1964 Kamposella toimi moottorivarppaaja Leppä, jonka tyyppisiä aluksia kutsuttiin Verlassa ”kalossiksi”. Viimeinen alus joka toi puuta Siikakoskelta Verlan yläpuolelle, oli moottorivarppaaja Oksa. Se oli rakennettu Väinölän konepajalla. Oksa toimi Verlassa nippu-uiton loppuun saakka.

Laivojen lisäksi uiton apuna olivat 1960-luvun lopulle saakka veneet. Ensin oli mieskäyttöiset keluveneet, mutta jo 1950-luvulla yleistyivät työveneet, jossa oli moottori. Se oli merkittävä muutos ja apu työhön, sillä keluaminen oli uiton raskaimpia töitä.

Nippu-uiton aika

Kymi-yhtymä esitteli Mäntyharjun väylän nippu-uittoa 1964. Nippu-uittoa varten väylän kosket ruopattiin ja entisten uittorännien paikalle tuli joko nippunosturit tai -rata kuten Verlaan. Puolakankoskelle rakennettiin nippu-uittokouru.

Verlan laitteen suunnittelivat insinöörit M. Makkonen ja Leo Tihtonen ja sen rakensi metsähallituksen insinööriosasto. Nippuvaunun koneistoineen suunnitteli ja valmisti Kone Oy.

Parikankoskea oli ruopattu jo 1950-luvun puolivälissä voimatalouden tarpeisiin, mutta nippu-uittoa varten väylää piti syventää lisää.

Verlan nipunsiirtorata kannaksen yli otettiin käyttöön 1964, samana vuonna vanha tehdas lopetti toimintansa. Radan kokonaispituus oli 370 metriä. Vaunuun mahtui kaksi tavallista tai kolme pientä nippua. Vaunujen hyötykuorma oli 34 000 kg. Voimanlähteenä oli kaksi 132 kW:n moottoria. Nippuja siirtyi 22-30 kappaletta tunnissa. Järjestelmä työllisti koneenkäyttäjän ja 2-3 nipunsyöttäjää. Nippu-uitosta tarkemmin Kymi-Yhtymän lehdestä vuodelta 1964.

Ostoskori
Ostoskori on tyhjä